Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut hänet harhaan.
"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen, "että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta teistä tuntuisi, jos kuningas…"
Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti hän suotta keskeyttäen.
"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."
Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään mielenpurkaus lausuttuna.
"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"
Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.
Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.
"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän edelleen, "ja kun eräät henkilöt — nähtävästi kadehtien jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa — yrittivät todistella kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni ette joudu kokemaan sitä pettymystä."
"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on eloni ajasta jäljellä!"
"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna, "että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän ylhäisyydellenne."