"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire, älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"
Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys, todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.
Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.
"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig, "ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"
Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin ymmärsi yskän.
"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."
"Sanokaa hänen nimensä, herra kardinaali."
"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt ennakolta, on käynyt toteen, — hänellä on terävä silmä, joka ei koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."
"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä elähtymiseltä.
"Hyvästi täksi kertaa, sire… hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut, ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden herrani eteen… Hyvästi, sire."