"Niin kyllä."
"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti de la Vallière antaisi minulle sydämensä."
Atos hätkähti.
"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"
"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"
"Jos kieltäisin, Raoul?"
"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."
Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.
"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi, rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."
"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.