"Niin taitaa olla… ellei se ollut Rue des Arcis."
"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."
"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."
"Kyllä, monsieur."
"Hyvää yötä, Raoul!"
"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa vastaan onnitteluni."
"Kultaisen Taljan?… totta kyllä… Lelu, poikani, joka ei enää huvita niin vanhaa lasta kuin minä olen… Hyvää yötä, Raoul!"
Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan johdattaneet mieleen liikemiestä.
Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.
Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.