Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että hyväntahtoisesti.
— Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli muskettisoturi.
"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali on kuollut?"
"Olen sitä arvellut, sire."
"Niinmuodoin tiedätte myös, että nyt olen oma herrani"
"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen, kun vain tahtoo."
"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle
Bloisissa?"
— Kas, siinä sitä nyt ollaan, — ajatteli d'Artagnan, minä en siis erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin on varsin hyvä vainu.
"Ette vastaa?" virkahti Ludvig.
"Sire, luulen muistavani…"