Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin; tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla, ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan Vincennesin puistosta.
Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon rapinan.
"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö, — te täällä, markiisitar de Bellières!"
"Niin", vastasi markiisitar hiljaa, "niin, minä, monsieur."
"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"
"Kovin kauan, monsieur; oi, kovin kauan!"
"Olen toki sangen onnellinen, kun jaksoitte odottaa!"
"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, — ettekö kuullut?"
"Te olette kalpea, markiisitar, te vapisette!"
"Ettekö kuullut kutsuani?"