"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä. Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani teille hyvin ikävän tiedon."
"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän täälläolostanne, markiisitar, — tai pikemmin, koska nyt näen teidät luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja haastakaamme ainoastaan teistä."
"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni muuhun, — Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"
"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"
"Voi, hyvin vakavaa; kuulkaahan…"
"Ensiksi, miten tulitte tänne?"
"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"
"Pyh! Colbert, pikku Colbert? Kardinaalivainajan toimitsija?"
"Niin juuri."
"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert intendenttinä, — se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään hätäännyttävää ei siinä ole."