"Miten sattuu, herra chevalier."
"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle, niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi näky."
"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."
"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"
He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei ollut jäänyt ketään, — mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu. Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"
D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.
"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "Cordieu, siinäpä aimo roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"
Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen, mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta. Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:
"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"
"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"