— Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, — ajatteli hän; onpa vahinko, etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.
65.
Sydämen ja järjen todistelua.
Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä viimeisellä taipaleella.
"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi
Planchet vilpittömästi hyvillään.
"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan… Onko ratsuni nyt saanut puolitoista annosta?"
"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän hevosenne on taloni silmäterä, — että puotipojat hyväilevät sitä kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni. Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä kylläisyyteensä."
"Hyvä, hyvä, Planchet. Siirryn siis omaan kohtaani: illallinen?"
"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä kirsikoita. Se on uutta, isäntä."
"Olet oiva mies, Planchet; aterioitkaamme siis, jotta pääsen yöpuulle."