Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään, sanoen:
"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista ilmoitettavaa minulle? Mordioux, puhu suoraan, niin selviydyt joutuin."
"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."
"En väitä vastaankaan."
"Olette niin ollen saanut jonkun uuden aatoksen."
"Paljon mahdollista, Planchet."
"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette kehittelemään."
Ja sen sanoessaan Planchet hykerteli riemastuneesti kämmeniään.
"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se nimittäin ei ole minun aatokseni… en saa ottaa siihen osakkaita."
Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa — tyytymättömyyden — nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.