Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä, ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja, jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä katumusta tunnollaan.
Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla. Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi eteensä.
Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.
Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi Bretagnen-retkelleen.
Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä. Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään tässä kohden.
— Nyt, — tuumi hän itsekseen, — hengittäkäämme täysin vedoin aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin näppäriä pikku harkitsemuksissamme. — On aika, — pitkitti d'Artagnan, — laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.
— Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet miehiänsä? — Herra Fouquet, — vastasi d'Artagnan itselleen, — on pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. — Minä en ole nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia, mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. — Ei, minä saan paremmankin esimerkin, mordioux: olen juuri sillä kannalla kuin samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan. — Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. — Mitä herra Colbert tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra Fouquet ei tahdo. — Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin itselleen.
D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa taskusta, — ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.
— No, — mietti hän, — eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: Paljon melua tyhjästä.[40]
66.