— Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi puuttunut mylläkkään.
— Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.
— Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, — tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen sykkimään ja siis elämään.
— Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa. Mordioux, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni, jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?
— Tokko minulle sitten enää onkaan riittämiin asti ilmaa ja aurinkoa.
— Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää, että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi? Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni: minulla on liiaksi järkeä! — Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. — Tälläpä hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua, ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen. — Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. — Ja nyt, katsotaanpa myös sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.
Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten tunnustellakseen sydämen paikkaa.
"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista! Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä kapinallisinta lajia."
— Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, — hän ajatteli edelleen. — Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! — Aseellinen kapina!… sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!
— Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa, että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten kesken.