— Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta, hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.
— Toivoakseni, — jatkoi muskettisoturi, — tämä typerä sydän nyt vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.
— Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!
Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa vauhtia.
Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin majatalonisännistä.
Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta, jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, — lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen pelosta milloinkaan rohjennut nousta.
Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä; kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, — mutta tarpeen tullen lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.
Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi oli — tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi — Furet.[42]
"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle patalakilleni."
Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan, jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.