— Tämä matkamies on minun lajiani, — ajatteli d'Artagnan. — Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.
Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.
D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.
"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä — epäilemättä tämän yhdennäköisyyden perusteella — on asettanut ne vierekkäin talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen? Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne, monsieur, — olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä, joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur, että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."
Vieraalla — jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti, sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, — oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä älykkyyttä.
— Voisipa sanoa, — ajatteli d'Artagnan, — että tämä veitikka on kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä ilmaise yhtään mitään.
"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi. Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin kuitenkin otan vastaan käyntinne."
Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, — jäljellä oli vain viipale suolaista sianlihaa.
"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti kaiken syötävän.
"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi d'Artagnan.