On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas Ludvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.
Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.
Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja kynttilöistä.
Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]
Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja köyryselkäinen, — kardinaali Mazarinia.
Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri, jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään, milloin myrskyjään.
Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.
Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena; mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.
Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen, kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen, halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.
Aatelismiehet ja -naiset esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kardinaalille.