Tämä sana oli naisen nimi.
Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.
Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.
Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä havainnut nähdessään heidät viimeksi.
Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen tavallista äänensävyään.
Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.
"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."
Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.
"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"
"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä, niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät, ja niin edullisesti kuin mahdollista."