Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.
Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.
Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä, ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.
Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen sijaan että olisivat sitä salanneet.
"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias sydän."
Vähemmin vakuuttuneena d'Artagnan ei vastannut sanaakaan.
"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata meidät ja syleillä ystäviänsä."
"Se on totta", vastasi d'Artagnan ääneen, mutta itsekseen hän ajatteli:
— Se kettu näki minut ja saa nyt aikaa valmistuakseen vastaanottamaan minut.
Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita. Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota, hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli, saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.