Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle. Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.
Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.
D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.
— Ohoo, — sanoi hän itsekseen, — Portos on lihonut, mutta
Aramiksesta on tullut suuri.
72.
Vannesin piispan suuruus.
Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja erinomaisen kumppanin, — salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt seurakunnalleen.
Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille, avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.
Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään; sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, — ei herättänyt halua, vaan kunnioitusta.
Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan — sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa — hän astui suoraan herra Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut siinä ajatella mitään tekeytymistä.