D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan luuhun asti.
Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille. Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat kiistapaikalla.
D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.
Aramis aloitti keskustelun.
"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen sattuma!"
"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani", vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia lomahetkiä viettääkseni seurassasi."
"Kah, niinkö?" sanoi Aramis innostumatta; "etsitkö sinä minua?"
"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on herttaista kiintymystä, vai mitä?"
"Oh, on vainkin", lausui Aramis. "Belle-Isleltä…"
— Kas niin! — ajatteli d'Artagnan, — siinähän älyniekkani Portos jo aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.