"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!"
"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi, että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa, nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt velvollisuuksiasi."
Louise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi avomielisesti:
"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja herttaiseksi."
"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen", lisäsi Montalais häijysti.
"Raoul-parka!" huokasi Louise.
"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme siis uudestaan tuo oivallinen Monsieur Raoul, joka komeili revityn arkin yläreunassa."
Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.
"Sitten?" kysyi nuorempi tyttö.
"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise", neuvoi Montalais.