Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena, ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden yhtämittaista pyytelyä.
Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja tympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella, mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta kohti.
Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin, taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa — jos hän olisi soturin sijasta ollut hovimies — hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin aina on jotakin maksettava huvituksestaan.
Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa, siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä — ja kaikki vanhat soturit järkeilevät — ennen kaikkea tajuavan paljon herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.
Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen katseensa.
Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä hallitsijan sydämessä liikkui — sitä ahdistavan ikävystymisen, aran päätöksen pyrkiä pois, — käsitti hän velvollisuudekseen tehdä kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:
"Kuninkaan saattue!"
Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta kummastuneina.
Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut vastikään annetussa käskyssä.
"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se olisi ollut niin läpitunkeva.