Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.
Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.
Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia. Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.
Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka, jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, — jos tämä kaikille pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi kuollut siihen paikkaan.
Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa kaikki, kauneudenkin.
Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun, kiirehti palaamaan heidän lähelleen.
Hän saapui juuri kun Mazarin virkkoi loppuhuomautuksekseen:
"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin kohdalla."
Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.
Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?