"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää kohti."
"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan huomaa."
"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."
"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."
"Onko se mahdollista, täti?" epäili kuningas.
"Tule lähemmäksi, Louise", kehoitti Madame.
Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona, punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä ollessaan.
"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la
Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.
Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.
"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän majesteettinne piti niin maukkaana."