Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.
Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.
Hän napautti ystäväänsä olalle.
Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.
"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"
"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."
"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi
Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."
"Kuten sinä haluat."
"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"
"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"
"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."