"Ja te olette saanut kirjeeni?"
"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään
Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin
Bretagnessa."
"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."
"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin kalpea, että ihan hirvittää!"
"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille kirjeeni?"
"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas, hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan hengettömänä."
"Entä hän itse?"
"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen, saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen, että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."
"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt
Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"
"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä, vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin kuolemaan."