"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.
"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"
"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte sen lunastuksetta!"
Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta
Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.
"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne, "kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette rakasta minua, — mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja muuta minä en kaipaa palkkiokseni."
"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.
"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen, mademoiselle", vakuutti Malicorne.
"Ah!"
Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti päätänsä.
"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."