"Kunniallinen pyrkimys — tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas rouva.
"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.
"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."
"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.
"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.
"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."
"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, — en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"
"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."
"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de
Saint-Remy halveksivasti.
"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."