Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi eleittensä kaunopuheisuuteen.
Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen, että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui Montalais vuorolleen.
"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"
"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta…"
"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."
"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan, "minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän tietääkseni ole tehnyt pahaa?"
"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?" vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä sitä!"
"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä minua, siinä kaikki."
"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa herttuatar saa päättää siitä asiasta."
"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni", huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."