Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.
"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."
79.
Malicorne ja Manicamp.
Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.
Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja de Manicampista.
Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de
Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä
Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa
oleskeli.
Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki, niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen, joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.
Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet, laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat, joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika; hänen isältään Condén prinssi — aina rahan tarpeessa kuten aito Condé — usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina. Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen hullutteluun.
Mutta — päinvastoin kuin de Manicamp — Malicorne oli äärettömän kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.