"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, — mikä ei ole hänen vikansa, — hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni, ja — Jumala kiitos — minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni saakka."
De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:
"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä on tekeillä."
Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille päivänpaisteeseen.
"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän lausuntosi. Kah, suo anteeksi, — unohdinpa kysyä sinulta tietoja kreivi de la Fèrestä?"
Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko
Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.
"Kiitos", vastasi nuori mies, "herra kreivi jaksaa hyvin."
De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:
"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme
Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka
liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra
Malicorne."
Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui. Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.