"Niin, sire."
"No niin, puhukaa siis, hyvä serkku, kuuntelen teitä."
"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme onnettomuuksia."
Ranskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin kuninkaan istuinta.
"Sire", jatkoi Kaarle II, "minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."
Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän ojensi arvoveljelleen kätensä.
"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin lainkaan tutustunut."
"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."
"Puhukaa, hyvä serkku, puhukaa."
"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."