"Monsieur!"
"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen, jolle salaisuutenne on selvinnyt."
"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että rauhattomuudesta.
"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne, mylord!"
"Mistä, — jos suvaitsette selittää? Uhkaatteko kenties minua?"
"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa, vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla, ilmoitan vain teille —"
Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin mitään havaitsematta — "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta, jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan… Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin… olen ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa, mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."
Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen pitsikaulurinsa.
"Herra de Bragelonne", hän sanoi, "aatelismieskö noin puhun?"
"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne minulta toisenlaista puheenlaatua."