"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de
Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.
"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena, sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi panee alttiiksi häpeän vaaraan."
"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys.
"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."
Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.
Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi; "jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti, mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla Englannin prinsessan häitä."
Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat, kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin houriossa.
"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää miestä, — olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika. Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan. Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.
De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan hiljaisuuden.
86.
Yö.