Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa. Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa. Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin. Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta. Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta, jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.
Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi rauhattomasti vavahdellen.
"Sinä kärsit, ystäväni?" kysyi Raoul.
"Julmasti."
"Ruumiillisesta nääntymyksestäkö?"
"Niin, olen menehtymäisilläni."
"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi tähystäen kumppaniansa.
"On, mutta kyllähän uni virkistää minut kuntoon."
"Haluatko jäädä rauhaan?"
"En, minulla on puhuttavaa sinulle."