"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet, kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."
"No, lienen sitten alakuloisena pelkästä äkäännyksestä."
"Lordi Buckinghamin hupsuuden tähden?"
"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista valtiatartamme?"
"Oikeassa olet; mutta herttua ei luullakseni ole vaarallinen."
"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."
"Huomasithan hänen muuttuvan."
"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei mukaudu noin helposti, — hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla rakasta madame Henrietteä!"
De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa, että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat ilmeistä mielipahaa.
"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."