Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:
"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä seurustelleet keskenämme Louvressa?"
"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä. Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"
Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä, karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.
"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.
"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin sanotte?"
"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö niin?"
"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.
"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."
"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.