"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.
Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut — kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.
Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa. Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.
De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt tukkaansa.
"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi antaa minulle perintöosaani?"
"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.
"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää tarvitse mitään."
"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.
"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"
"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."