"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä. "Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa kuin maan valloitus."
"Mutta kuitenkin, sire, kun te olette pyytämässä…"
"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt", keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan kalpenemaan.
Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti, jatkoi Ludvig:
"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella. Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen pian takaisin."
10.
Mazarinin luvunlaskua.
Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen, astui muskettiupseeri — huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko pidätellä hengitystään — ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki, mitä huoneessa tapahtui.
Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko äskeisen keskustelun.
Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.