Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä häivytetyksi:
"Surkea palveluspaikka! Surkea herra!"
Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa, ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.
Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana — kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin huoneistoon päin — tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.
Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle, mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.
Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi hän Bernouinilta:
"Onko Brienne vielä saapuvilla?"
"Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on hänet helppo herättää."
"Ei, ei maksa vaivaa. Koetan muutoin. Kirotut numerot!"
Ja kardinaali alkoi miettiä laskeskellen sormillaan.