"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan
Anna huolestuneena.
"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, — että hän poistuu
Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."
"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin kiivastuksesi taltuttamiseksi."
"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.
"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti. "Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on pelkästään naurettava luulevaisuus."
"Madame, minä tiedän mitä tiedän."
"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua kärsivällisyyteen."
"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."
Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.
"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.
"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."