"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"
"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"
"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"
"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."
"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."
Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.
Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.
Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa, Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea, joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen. Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja vaatepartensa verratonta muhkeutta.
Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.
"En voi mennä hänen luokseen tällä hetkellä", virkkoi Raoul ystävälleen.