"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain päättäväinen ja joutuisa!"
Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan. Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas: Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:
"No, hyväinen aika, mitä nyt kuulenkaan, rakas herttua?"
Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.
"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää ilmoitettu?" kysyi hän.
"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin, monsieur", vastasi prinssi.
"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham, "sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.
"Siitä tietysti."
"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."
De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"