"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.
"Niin, monsieur", vahvisti kuningas. "Milloin, sire?"
"Kah… miten vain teille sopii… ei, haluaisin kyllä niin pian kuin mahdollista."
"Jonkun verran tarvitaan aikaa…"
"Aikaa!" huudahti Colbert voitonriemuisena.
"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan vaiheille päivässä, monsieur."
"Neljä päivää siis", sanoi Colbert.
"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen käytettäväksi kolmessa päivässä."
Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään. Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä, hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.
Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan; hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet — ne lensivät ja matkalla Fouquet hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.