D'Artagnan lähti. Kuningas sulki itse ovensa ja alkoi mitellä vimmatusti lattiaa kuin haavoitettu sonni, joka laahaa väkälippuja perässään. Vihdoin hän alkoi lohduttaa itseänsä ulvahtelemalla:
"Haa, sitä kurjaa! Hän ei ainoastaan varasta rahojani, vaan tuolla kullalla hän lahjoo kirjurini, ystäväni, kenraalini, taiteilijani, vieläpä ryöstää rakastettuni! Ah, siksipä se kavala petturi häntä niin urheasti puolusti!… Se oli kiitollisuutta!… Kuka tietää… ehkä rakkauttakin?"
Hän vaipui hetkiseksi näihin tuskallisiin mietteisiinsä.
— Himokas kuin satyyri! — ajatteli hän syvässä vihassa, jota ylvästelevä nuoriso tuntee ikämiehiä kohtaan, jos nämä vielä haaveilevat rakkautta. — Rakasteleva fauni, joka ei ole koskaan tavannut vastahakoisia, — tytöntylleröiden mielistelijä, joka lahjoittelee kulta- ja timanttikukkia ja pitää taiteilijoita maalailemassa hempukoitaan jumalattariksi puettuina!
Kuningas vapisi epätoivosta.
— Hän ryvettää minulta kaikki, — jatkoi hän. — Hän hävittää minulta kaikki! Hän tappaa minut! Tuo mies on minulle liikaa! Hän on veriviholliseni! Hän kukistukoon! Minä vihaan häntä!… vihaan häntä!… vihaan häntä!…
Hän takoi nyrkillään tuolinsa selkänojaa, kavahtaen koholle kuin kaatumatautinen.
— Huomenna, huomenna!… Oi sitä kaunista päivää! — jytisi hän. — Auringon noustessa, vain minun ollessani sen kilpailijana, tuo mies suistuu niin alas, että vihaani sortuneita raunioita katseltaessa vihdoinkin tunnustetaan minut häntä suuremmaksi!
Kykenemättä kauemmin hillitsemään itseänsä kuningas kaatoi nyrkkinsä iskulla vuoteensa viereen asetetun pöydän, ja melkein itkien, tuntemaansa tuskaan tukehtumaisillaan, hän syöksyi hursteillensa täysissä tamineissaan, pureskellakseen kangasta ja etsiäkseen lepoa ruumiillensa.
Vuode voihkaisi taakan painosta, ja muutamia kuninkaan läähättävästä rinnasta kirvonneita huokauksia lukuunottamatta ei Morfeuksen kammiosta enää kuulunut mitään.