Toinen mies piteli kädessään pientä lamppua, jonka punainen hohde loi kajoansa kolkoimmalle näyttämölle, mitä kuningas saattaa nähdäkseen saada.
Ludvig vakuutti sielussaan, että hänen untansa yhä kesti ja että sen lopulliseksi hälventämiseksi tarvitsi vain liikuttaa käsiään tai saada äänensä kuuluviin. Hän hypähti alas sängystä ja tunsi seisovansa kostealla maaperällä. Silloin hän virkahti lampun pitelijälle:
"Mitä tämä on, monsieur? Mistä tällainen pila johtuu?"
"Tämä ei ole pilaa", vastasi kumea ääni.
"Oletteko herra Fouquetin väkeä?" kysyi kuningas hätkähtäen.
"Vähänpä on väliä, kenen väkeä olemme!" vastasi haamu. "Te olette meidän vallassamme, sillä hyvä."
Enemmän kärsimättömänä kuin säikähtyneenä kuningas kääntyi toiseen naamioituun.
"Jos tämä on ilveilyä", hän lausui, "niin ilmoittakaa heti herra Fouquetille, että minä pidän sitä sopimattomana ja kiellän sitä pitkittämästä."
Puhuteltu oli tavattoman kookas ja vanttera mies. Hän seisoi suorana ja järkähtämättömänä kuin marmorimöhkäle.
"No niin", lisäsi kuningas jalkaa polkien, "ettekö vastaa?"