"En hievahda tästä!" ärjäisi Ludvig.
"Jos niskuroitsette, nuori ystäväni", varoitti vankempi vangitsija, "niin sieppaan teidät viittaan kiedottuna kainalooni, ja oma on vahinkonne, totisesti, jos siihen tukehdutte!"
Niin sanoen puhuja ojensi levättinsä alta uhkaavan kouran, ja itse Krotonin Milo olisi mielellään suonut nyrkkinsä sellaiseksi nuijaksi sinä päivänä kun hän sai onnettomaksi aatoksekseen murskata viimeisen tammensa.
Kuningasta kammoksutti väkivalta, sillä hän käsitti, että nämä kaksi miestä, joiden valtaan hän oli joutunut, eivät näin pitkälle mentyään enää perääntyisi äärimäisyyksistäkään. Hän pudisti päätänsä.
"Olen nähtävästi joutunut salamurhaajien paulaan", hän sanoi.
"Lähtekäämme!"
Miehistä ei kumpikaan hiiskunut mitään tähän. Lampun pitelijä läksi liikkeelle edellä, kuningas seurasi häntä, ja toinen naamioitu asteli perässä. Siten samottiin pitkää ja mutkittelevaa holvikellaria myöten, jonka monilla portailla kuningas useaan kertaan kuuli veden kohinaa yläpuoleltaan. Lopuksi tultiin pitkään, rautaovella ummistettuun käytävään. Etumies otti vyössään kilisseestä kimpusta avaimen, ja kun ovi narahtaen päästi ilmaa sisälle, Ludvig tunsi sitä kyllästettyä tuoksua, jota puut huokuvat helteisen kesäpäivän jälkeen. Hetkiseksi hän pysähtyi epäröiden, mutta kintereillä kulkenut roteva vartija työnsi hänet ulos.
"Vielä kerran", sanoi Ludvig käännähtäen henkilöön, joka ylettömässä röyhkeydessään oli kajonnut hallitsijaansa, "mitä teillä on mielessä Ranskan kuningasta vastaan?"
"Koettakaa nyt unohtaa se sana", varoitti lampun pitelijä sellaisella äänellä, joka keskeytti kaiken väittelyn.
"Teilata teidät pitäisi moisesta puheesta", lisäsi jättiläinen sammuttaessaan kumppaninsa ojentaman lampun; "mutta kuningas on liian suopea."
Se uhkaus sai pidätetyn liikahtamaan niin rajusti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan paeta; mutta voimamiehen käsi kouraisi hänen olkaansa ja naulitsi hänet alalleen.