Tämän tehtyään hän äärettömästä vaarasta pelastuneen ihmisen lailla, jonka voimat jättävät hänet, kun tuhon pelko on ohi, lysähti uupuneena nojatuoliin.
D'Artagnan astui sisälle, tavaten Fouquetin samassa asennossa. Kunnon muskettisoturi ei ollut laisinkaan pelännyt, että Fouquet sanansa annettuaan edes ajattelisi sen rikkomista. Mutta hän oli arvellut, että tämä käyttäisi hänen poissaoloansa vapautuakseen kaikista papereista, kaikista muistiinpanoista, kaikista sopimuksista, jotka voisivat tehdä hänen jo kylläkin vakavan asemansa vielä arveluttavammaksi. Tuulta ennustelevan vainukoiran tavoin nostaen päätänsä hän haistoikin odottamansa savunkäryn ilmassa ja sen todettuaan nyökkäsi tyytyväisenä.
D'Artagnanin tullessa sisälle oli Fouquetkin puolestaan kohottanut silmänsä, eikä mikään kapteenin ele ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Miesten katseet osuivat yhteen; kumpainenkin näki, että he sanaa vaihtamatta olivat ymmärtäneet toisensa.
"No", kysyi Fouquet ensimmäisenä, "entä herra d'Herblay?"
"Ma foi, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "herra d'Herblay varmaankin pitää öisistä kuutamokävelyistä Vauxin puistossa ja sommittelee siellä säkeitä joidenkuiden runoilijainne kanssa. Asunnossaan hän ei ainakaan ollut."
"Mitä, eikö?" huudahti Fouquet, jolta viimeinenkin toivo sammui. Sillä selittelemättä itselleen, millä tavoin Vannesin piispa voisi häntä auttaa, hän käsitti, että hän toden teolla saattoi odottaa apua ainoastaan häneltä.
"Tai jos hän on kotona", jatkoi d'Artagnan, "on hänellä ollut syynsä olla vastaamatta."
"Mutta ettekö sitten kutsunut sillä tavalla, että hän kuulisi, monsieur?"
"Ette otaksune, että jo poikettuani määräyksistäni, jotka kieltävät minua hetkeksikään teitä jättämästä, niin, ette otaksune minua niin hupsuksi, että olisin herättänyt koko talon, jolloin minut olisi voitu nähdä Vannesin piispan käytävässä ja herra Colbert olisi saanut todetuksi, että olen antanut teille aikaa paperienne polttamiseen?"
"Paperieni?"