"Ja toisekseen", aloitti jälkimmäinen jälleen, hillittyään mielenkuohunsa, "olisinko minä se mies, mikä olen, — olisinko todellinen ystävä, jos jo jouduttuanne kuninkaan vihoihin syöksisin teidät alttiiksi vielä peloittavammalle nuoren hallitsijan tunteelle? Tällöinhän ei häneltä varastaminen merkitsisi enää mitään, hänen rakastajattarensakaan mielisteleminen ei painaisi paljon, mutta esittää teidät pitelemässä hallussanne hänen kruunuaan ja kunniaansa — hohoi, omin käsin hän tuotapikaa raastaisi sydämen rinnastanne!"
"Ettekö ole ollenkaan antanut hänelle vihiä salaisuudesta?"
"Mieluummin olisin niellyt kaikki myrkyt, joilla Mithridates kahdenkymmenen vuoden aikana karkaisi itseään kuolemalta."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Ah, nyt olemme päässeet siihen, monseigneur. Luulen piankin herättäväni teissä jonkunmoista harrastusta. Tahdottehan vielä hiukan kuunnella minua?"
"Tahdonko! Vapisenhan jännityksestä."
Aramis kiersi kertaalleen huoneen, varmistausi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta ja palasi istuutumaan nojatuolin viereen, jossa Fouquet yltyvää ahdistusta tuntien odotti hänen selityksiään.
"Olen unohtanut mainita teille", aloitti Aramis jälleen, rahaministerin jännittäessä tarkkaavaisuutensa äärimmilleen, "olen unohtanut merkillisen seikan, joka koskee noita kaksoisia: Jumala on tehnyt heidät niin yhdennäköisiksi, että ainoastaan hän itse osaisi heidät eroittaa toisistaan, jos kutsuisi heidät tuomiolleen. Heidän äitinsä ei siihen pystyisi."
"Onko se mahdollista!" huudahti Fouquet.
"Samat ylväät kasvonjuonteet, sama käynti, sama ryhti, sama ääni!"