"Olin selittämässä, että herra Fouquet hallitsevan kuninkaan ministerinä joutui kuninkaan nurjamielisyyden alaiseksi; liian auliisti kuunnellen katkeran vihamiehen juonia ja kuiskeita kuningas pahoin uhkasi hänen taloudellista asemaansa, vapauttaan ja ehkä henkeänsäkin. Mutta yhä tuon uhratun prinssin hyväksi Jumala salli, että herra Fouquetilla vuorostaan oli harras ystävä, joka tiesi sen valtiosalaisuuden ja tunsi olevansa kyllin voimakas saattamaan sen julki, oltuaan siksi voimakas, että oli kyennyt kaksikymmentä vuotta tallettamaan sitä sydämessään."
"Älkää menkö pitemmälle", puuttui Fouquet puheeseen ylevien aatosten kuohuttamana; "nyt käsitän kaikki. Te olette käynyt tapaamassa kuningasta saadessanne tiedon vangitsemisestani; olette rukoillut häntä, hän on kieltäytynyt teitä kuuntelemasta; silloin olette uhannut salaisuudella, uhannut paljastaa sen, ja säikkyen on Ludvig XIV:n täytynyt puhumisenne pelosta myöntää, mitä hän jalomieliseltä väliintuloltanne epäsi. Nyt oivallan, nyt oivallan! Te pidätte kuningasta siten vallassanne, aivan niin!"
"Te ette oivalla laisinkaan", vakuutti Aramis, "ja taaskin katkaisitte suotta selitykseni, hyvä ystävä. Ja sallikaa minun huomauttaa, että te tuossa päätelmässänne ette ole johdonmukainenkaan ettekä kylliksi käytä muistianne."
"Kuinka niin?"
"Tiedättehän, minkä otin keskustelumme pohjaksi?"
"Kyllä, hänen majesteettinsa vihan minua vastaan, — talttumattoman vihan; mutta mikä viha voisikaan vastustaa moisen paljastuksen uhkaa?"
"Moisen paljastuksen? Kah, siinähän juuri johdutte harhapäätelmään. Mitä! Te oletatte, että jos olisin Ludvigille vihjannut tietojani, minä vielä tällä hetkellä olisin elossa?"
"Tuskin on kymmentäkään minuuttia kulunut siitä kun olitte kuninkaan luona."
"Vaikka! Hänellä ei olisi ollut aikaa surmauttaa minua, mutta suukapulan hän olisi minulle saanut ja lähettänyt minut maanalaiseen luolaan. Puhukaamme järkevästi, mordioux!"
Ja tästä muskettisoturien voimasanasta, sellaisen miehen itseunohduksena, joka ei muuten koskaan unohtanut esiintymisensä vaatimuksia, täytyi Fouquetin käsittää, millaiseen intoutumisen tilaan Vannesin tyyni, umpimielinen piispa oli joutunut. Se värisytti häntä.