"Niin, vankiluolassa. Minuahan pidetään hulluna?"
"Se on totta, sire."
"Eikä kukaan voi tuntea minua täällä muuna kuin Marchialina?"
"Varmasti ei."
"No niin, älkää muuttako mitään tilanteesta! Jättäkää mielipuoli Bastiljin tyrmään lahoamaan, niin herrat d'Herblay ja du Vallon eivät tarvitse armahdustani. Heidän uusi kuninkaansa pitää heitä palkittavina."
"Teidän majesteettinne loukkaa minua, sire, ja te olette väärässä", vastasi Fouquet kuivasti. "Minä en ole sellainen lapsi, eikä herra d'Herblay ole niin älytön, että olisimme unohtaneet kaiken tuon. Ja jos olisin tahtonut tunnustaa uuden kuninkaan, kuten te sanotte, ei minun suinkaan olisi tarvinnut tulla murtamaan Bastiljin portteja teidät täältä riistääkseni. Se on itsestään selvää. Viha hämmentää teidän majesteettinne järkeä. Ette muuten aiheetta loukkaisi sitä alamaistanne, joka on teille tehnyt suurimman palveluksen."
Ludvig huomasi menneensä liian pitkälle; hän muisti, että Bastiljin portit olivat yhä suljetut hänen jälkeensä, samalla kun vähitellen avautuivat ne sulut, joiden takana jalomielinen Fouquet pidätteli suuttumustaan.
"En sanonut niin teitä nöyryyttääkseni, Jumala varjelkoon, monsieur!" selitti hän. "Mutta kun käännytte puoleeni armonanomuksella, vastaan teille omantuntoni mukaan. Ja minun omantuntoni mukaan nuo rikolliset eivät ansaitse mitään armahdusta."
Fouquet ei vastannut.
"Minun kantani on ylevä kuten teidänkin", jatkoi kuningas, "sillä minä olen teidän vallassanne. Sanonpa, että se on ylevämpikin, koska te asetatte minut asemaan, josta voi riippua vapauteni ja elämäni, — koska epääminen voisi merkitä niiden uhraamista."